Äidinkielen tehtävä ma 11.2.

Autossa oli hiljaista. Kukaan ei sanonut sanaakaan. Vain auton moottori oli äänessä. Katsoin ulos auton takapenkiltä. Tunnelman perusteella ulkona olisi sateista ja harmaata, mutta ironista kyllä, oli yksi kesän kauneimmista päivistä.
   Käänsin katseeni peruutuspeiliin. Näin isäni melkein luonnottoman siniset silmät. Ne eivät sädehtineet iloisesti niin kuin yleensä. Jos totta puhutaan, en ollut nähnyt sitä sädehdintää viikkoihin. Edessäni istui äitini. En nähnyt hänen kasvojaan, vain hänen tummanruskeat hiuksensa, joista pystyi jo näkemään harmaita haituvia.
   Viereiselläni paikalla ei istunut kukaan. Istuin oli tyhjä, lukuun ottamatta kukkalaitetta, joka lepäsi tummalla kankaalla. Istuimien kangas sopi hyvin yhteen vaatteidemme kanssa. Kukkalaitteessa oli kauniita kukkia, joita en osannut nimetä. Seassa oli myös muutama auringonkukka. Minulla oli tapana kasvattaa auringonkukkia ja antaa yksi hänelle hänen syntymäpäivänään. Hän oli aina niin onnellinen saamastaan kukasta.
   Noin viidentoista minuutin kuluttua isä pysäytti auton hiekkaiselle parkkipaikalle. Ihmiset tummissa vaatteissa lipuivat ohitsemme ja nousivat jykevät kiviportaat ylös. Nousin autosta. Kukaan ei sanonut sanaakaan. Nostin kukkalaitteen varovasti mukaani ja suljin auton oven.